Kategoria: Laulupedagogiset käsitteet

Huomio nenään! – Imposto

Nenän ja nenäonteloiden osuudesta äänenkäytössä ollaan väitelty kautta aikain. Ääntä on suunnattu ”maskiin” ja ääneen on haettu sointia nasaalikonsonanttiharjoituksilla. Toisaalta nenän mainitseminen äänenkäytön yhteydessä aiheuttaa monille negatiivisen assosiaation nasaaliin ääneen. Näin ei tarvitsisi olla, koska nenää voidaan hyödyntää ilman nasaalisuuttakin. Lucie Mánén korostaa nenän ja nenäontelon asemaa optimaalisessa äänentuotossa ja bel cantossa. Hän on kuvaillut Art of singing-kirjassaan ilmiötä nimeltä imposto (Mánén, 1974). Imposto ei ole suomalaisten laulunopettajien keskuudessa kovinkaan käytetty laulupedagoginen käsite. Vain kolme laulunopettajaa (83:sta) nosti sen kyselyssä merkittävien käsitteiden joukkoon (Aura et al., 2018).

nenä laulussa, nasaalisuus, maskisointi,

Imposton mekanismi

Kun haistelemme, hajualueelle johtavat kanavat avautuvat ja sulkeutuvat. Avautumista ja sulkeutumista kontrolloidaan nenän pienillä lihaksilla. Nämä lihakset voivat sulkea käytävät kokonaan. Sulkeutumisrefleksi suojelee hajualuetta ja sen hermoja myrkyiltä. Impostossa säveltä edeltävällä tauolla hajualueelle johtavan sisäänkäynnin tulisi sulkeutua, ja äänen alkaessa sen tulisi avautua. Imposto-käsiteellä on myös viitattu yleisemmin äänen ”sijoittamiseen”, joka puolestaan ​​tarkoittaa paikkaa, jossa sympaattinen resonanssi tai värähtely tunnetaan laulamisen aikana (Miller, 1996).

Impostotuntemus

Imposto tuntuu siltä, kuin ääni alkaisi kurkunpään sijasta nenäkäytävässä, nenävarren takana. Manén on kerännyt kirjaansa erilaisia mielikuvia ja tuntemuksia, joilla laulajat ovat kuvailleet impostoa. Imposton kannalta nenäontelo ja sen värähtelytuntemukset ovat merkityksellisiä. Pehmeä kitalaki voidaan ajatella nenänielun lattia. Thomas Hemsley käsittää imposton ennen kaikkea keskittymisen keskuksena. Impostoa voidaan pitää ”äänen ohjauspyöränä”, mutta impostoa ei saavuteta pakottamalla ääntä maskiin (Hemsley, 1998). Jotkut koehenkilöt kuvailivat impostoa ”nipsuna” nenässä ja sen takana. Minua itseäni auttaa ajatus ja tuntemus sointipaikasta otsassa, poskissa ja nenän takana. Tällä alueella säilyy tietty kannattelun tunne sävelkorkeuden muutoksista huolimatta.

Nasofiberoskopia-tutkimus

Tutkimusryhmämme selvitti nasofiberoskopian avulla aiheuttavatko pääresonanssi ja imposto muutoksia nenänielussa, nielussa ja kurkunpäässä. (Aura et al., 2020) Viisi koehenkilöä lauloi i-vokaalia kolmella tavalla: ”suusta”(neutraalilla, puheenomaisella äänellä ilman kummempaa soinnin hakemista), pääresonanssin kanssa ja imposton kanssa. Koehenkilöistä kolme oli klassisen laulun ammattilaista, yksi harrastajalaulaja ja yksi laulua harrastamaton. Tutkimustehtävien suorittamista kuvattiin nasofiberoskopialla, eli viemällä kameran sierainten kautta nenäonteloon ja siitä eteenpäin nieluun. Nasofiberoskopia suoritettiin Helsingin yliopistollisessa sairaalassa foniatrian poliklinikalla. Sekä nenänielua, nielua että kurkunpäätä kuvattiin. Tutkimuksessa havaittiin, että koehenkilöt nostivat pehmeää kitalakea ja kavensivat epilaryngaaliputkea pääresonanssin aikana ja vielä enemmän imposton aikana. Tulokset viittaavat siihen, että pääresonanssi ja imposto liittyvät epilaryngaaliputken hallintaan. Nenän lihaksia voidaan käyttää apuna tässä tapahtumassa. Epilaryngaaliputken kaventuminen on äänentuoton kannalta monin tavoin suotuisaa ja auttaa saavuttamaan kantavan äänen taloudellisesti. (Titze & Story, 1997).

Twang ja ring

Epilaryngaaliputken hallintaan liittyy kaksi laulutapaa tai äänenlaatua, twang ja ring. Twang on rytmimusiikissa käytetty laulutekniikka, joka tuo ääneen kirkkautta, kantavuutta ja terävyyttä. Twangin aikana kieli on edessä, kurkunpää voi olla koholla ja suuaukko leveässä asetuksessa (Saldías et al., 2020). Ring-äänenlaatu puolestaan liittyy klassiseen lauluun (Bergan et al., 2004; Ekholm et al., 1998). Ring eroaa twangista ääntöväyläasetusten osalta. Siinä missä twangissa kurkunpää on koholla, suuaukko on leveä ja suutila on litteä, ringissä nielu on laajentunut. Nielua voidaan laajentaa laskemalla kurkunpäätä, rentouttamalla nielun kurojalihaksia ja nostamalla kitapurjetta. Nielun laajentuminen yhdessä epilaryngaaliputken kaventuminen kanssa auttavat laulajan formantin muodostumisessa. Laulajan formantti tekee äänestä voimakkaan ja auttaa erityisesti miesääniä ja naislaulajien matalampia taajuuksia kantamaan orkesterin yli. (Sundberg, 1974). Voidaan päätellä, että imposto on hyvä työkalu ring-äänenlaadun saavuttamiseksi.

Nenä pois pannasta

Työryhmämme on tutkinut imposton lisäksi ”laulajan ilmettä”. Laulajan ilme tarkoittaa sierainten levittämistä ja siihen liittyvää poskipäiden kohoamista ennen laulamista ja laulamisen aikana. Laulajan ilme voi edesauttaa tasapainoisen äänenalukkeen ja päärekisterin tuottamista. Tutkimuksemme osoittivat, että nenän ja kurkunpään välillä on lihasyhteyksiä, joita voidaan hyödyntää laulamisessa. (Aura et al., 2017) Nenälihakset ovat hengityksen apulihaksia ja niillä voidaan kontrolloida adduktiota ja ääntöväylää.

Tutkimustemme mukaan sekä imposto että laulajan ilme kohottivat kitapurjetta. Nasaalisuus syntyy, kun kitapurje on alhaalla ja nenäportti avautuu voimakkaasti. Näin ollen sekä imposto että laulajan ilme voivat estää epätoivottua nasaalisuutta. Toisaalta nenäportin hallittu avautuminen on pääsemässä pois pannasta. Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, jotka osoittavat, että nenäportin sopivalla avautumisella voi olla laulamisen kannalta suotuisia vaikutuksia, kuten kantavuutta lisäävä resonanssien sijoittuminen. (Gill et al., 2020; Perna, 2014; Vampola et al., 2021)

Kenties olisi aika antaa nenälle sille kuuluva arvo?


maskisointi, laulunopetus

Lähteitä

Aura, M., Anne-Maria, L., & Bjørkøy, K. (2017). The Nasal Musculature as a Control Panel for Singing—Why Classical Singers Use a Special Facial Expression? Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2017.12.016

Aura, M., Geneid, A., Bjørkøy, K., Rantanen, M., & Laukkanen, A.-M. (2020). A Nasoendoscopic Study of “Head Resonance” and “Imposto” in Classical Singing. Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2020.04.013

Aura, M., Laukkanen, A.-M., & Ojala, J. (2018). Laulunopettajien yleisimmin käyttämät laulupedagogiset käsitteet. Ainedidaktiikka, 2(2), 38–70. https://doi.org/10.23988/ad.73222

Bergan, C. C., Titze, I. R., & Story, B. (2004). The perception of two vocal qualities in a synthesized vocal utterance: ring and pressed voice [Article]. Journal of Voice, 18(3), 305–317. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2003.09.004

Ekholm, E., Papagiannis, G. C., & Chagnon, F. P. (1998). Relating objective measurements to expert evaluation of voice quality in Western classical singing: critical perceptual parameters [Article]. Journal of Voice, 12(2), 182–196.

Gill, B. P., Lee, J., Lã, F. M. B., & Sundberg, J. (2020). Spectrum Effects of a Velopharyngeal Opening in Singing [Article]. Journal of Voice, 34(3), 346–351. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2018.11.014

Hemsley, T. (1998). Singing and Imagination: A Human Approach to a Great Musical Tradition. Oxford university press.

Mánén, L. (1974). The art of singing. Faber Music LTD.

Miller, Richard. (1996). The structure of singing : system and art in vocal technique [Book]. Schirmer.

Perna, N. (2014). Nasalance and the Tenor Passaggio [Article]. Journal of Singing, 70(4), 403–410.

Saldías, M., Laukkanen, A. M., Guzmán, M., Miranda, G., Stoney, J., Alku, P., & Sundberg, J. (2020). The Vocal Tract in Loud Twang-Like Singing While Producing High and Low Pitches. Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2020.02.005

Sundberg, J. (1974). Articulatory Interpretation of the “singing formant” [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 55(4), 838–844. https://doi.org/10.1121/1.1914609

Titze, I. R., & Story, B. H. (1997). Acoustic interactions of the voice source with the lower vocal tract [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 101(4), 2234–2243. https://doi.org/10.1121/1.418246

Vampola, T., Horáček, J., & Laukkanen, A.-M. (2021). Finite element modeling of the effects of velopharyngeal opening on vocal tract reactance in female voice [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 150(3), 2154–2162. https://doi.org/10.1121/10.0006370

 

Mikä tekee laulutavasta klassisen?

Tässä kirjoituksessa syvennytään klassiseen laulutapaan. Pohdiskelen klassisen laulun ääni-ihannetta ja valotan, mitä ”klasarilaulu” voisi sinulle antaa.

klassinen laulu, mitä on klassinen laulu, klassisen ja kevyen laulun ero, Perinteikäs taidemuoto

Klassisen laulumusiikin juuret ovat syvällä Keski-ja Etelä-Euroopassa. Klassinen ääni-ideaali on muotoutunut erityisesti 1600-1800-luvuilla.

Klassisessa laulumusiikissa pystytään erottamaan karkeasti esimerkiksi seuraavat osa-alueet:

-Vanha musiikki (keskiaika, renesanssi ja barokki)

-Bel canto (n.1700-1800-luvun italialaisten oopperoiden taiturillinen laulutyyli)

-Verismi (1800-1900-luvun realistinen ooppera)

-Lied (kokoonpano yleensä laulu-ja piano-duo, kulta-aika klassismi ja romantiikan aika n. -1700-1800-luvuilla)

-Operetti

-Moderni klassinen laulumusiikki

Eri maissa, eri aikakausina on syntynyt upeaa laulumusiikkia, jota kaikkea en pysty tässä kirjoituksessa luettelemaan. Mainittakoon, että klassisen laulukoulutuksen avulla on sittemmin laulettu esimerkiksi tiettyjä legit-musikaalisävelmiä, sekä sinfonista metallia.

Yleensä klassisessa koulutuksessa sivutaan kaikkia em. luettelon tyylikausia. Samat henkilöt laulavat ainakin laulajan uran alkuvaiheessa lähes jokaisen tyylikauden sävelmiä. Laulaja saattaa suuntautua taipumustensa ja äänityyppinsä mukaan johonkin tiettyyn tyylikauteen. Kuitenkin kaikkien listaamieni suuntausten laulutavassa on mielestäni jokin yhtenäinen tekijä. Se jokin, mikä tekee laulutavasta klassisen.

Mikä tekee laulamisesta ”klassista”

-Klassisen laulumklasari, laulajan formantti, formantti, klassinen laulutekniikka, laulaminen, laulutunti, laulaja, ooppera, liedusiikin peruslähtökohta on, että siinä ei yleensä käytetä mikrofonia. Laulajan äänessä tulee siksi olla kantavuutta, joka ei synny puristamalla, vaan optimaalisen laulutekniikan avulla, ääntöväylän resonansseja hyödyntäen. Ns. laulajan formantti miehillä ja matalilla naisäänillä auttaa laulajan ääntä kantamaan orkesterin yli. Kuulokuvaan laulajanformantista viitataan käsitteellä ”ring”, jolla on sekä yhteneväisyyksiä että eroja rytmimusiikin ”twangiin”.

-Klassisen lauluäänen sointi-ideaali eroaa rytmusiikin ideaaleista. Sointi on  harvoin puheenomainen, roisi tai kuiskaavan pehmeä. Chiaroscuro-ääni-ideaalissa kirkkaus ja tummuus, etisyys ja syvyys yhdistyvät tasapainoisesti.

-Klassisen laulutavan avainsana on optimaalinen äänentuotto yhdistettynä klassiselle laulutavalle ominaiseen ääntöväyläasetukseen. Lisätään mukaan soppaan genretyypillinen musiikillinen ilmaisu, ja aletaan olla lähellä klassista laulutapaa.

-Klassinen laulu vaatii keskimäärin laajemman äänialan kuin esimerkiksi pop- tai iskelmämusiikki.

-Fraseeraaminen ja musiikillinen ilmaisu eroavat rytmimusiikin genreistä. Nostaisin esiin vahvan legaton – sävelet sidotaan toisiinsa jopa kuviolaulun sisällä.

Klassisen laulun lukuisat käsitteet

Klassisen laulun piirissä on ollut perinteisesti käytössä omanlaisensa sanasto, joka saattaa aueta lauluharrastajalle joskus hieman hitaasti. Opetuksessa käytetään usein vanhoja, italiankielisiä käsitteitä, esim. inhalare la voce, cuperto, voce di testa… Opettajat eivät aina käytä fysiologista sanastoa, vaan puhuvat usein mielikuvin, esimerkiksi ”maskista”, ”sijoittamisesta”, ”peittämisestä”,  ”pää-äänestä”, ”rintasoinnista” ja niin edelleen. Laulamiseen liittyvät lukuisat käsitteet ovat vokologian alan väitöskirjani aihe.

Tiivistäisin klassisen musiikin äänenkäyttöä fysiologian kielelle seuraavasti:

-Laulajan tulee hallita ilmanpainetta hengityslihaksilla ja glottisresistanssilla= kestävä laulutuki.

-Äänihuulisulun on oltava tasapainoinen. Vuotoinen ääni ei kanna ilman mikrofonia, ja klassisen musiikin laulaminen puristeisesti käy pidemmän päälle liian raskaaksi. Tasapainoiseen äänihuulisulkuun tai adduktioon voidaan viitata useilla käsitteillä, mm. fokus, ydin ja erilaiset äänenalukkeeseen liittyvät käsitteet.

-Rekisterit ja niiden ylimeno ”passaggio” on oltava hallussa. Rekisterit viittaavat äänihuulten värähtelymekanismeihin ja äänihuulten sisäisiin lihaksiin. Rekistereistä olen puhunut paljonkin, mm. Laajenna äänialaasi-verkkokurssilla. Lisäys: Vuonna 2022 julkaistu Rekisterimestari-verkkokurssi uppoaa syvälle rekisteri-ilmiöön ja tarjoaa monipuolisesti harjoituksia eri rekistereille ja rekisterinvaihdoille. Klassisessa laulussa ideaalina on ”yksirekisterisyys” jolla tarkoitetaan sitä, että rekisterinvaihdot ylitetään sulavasti, eikä äänen sointi muutu merkitsevästi rekisterinvaihtojen seurauksena.

-Klassisessa laulussa on sille ominaiset ääntöväyläasetukset (kieli, huulten ja leuan avaus, kurkunpään ja kitapurjeen korkeus, epilaryngaaliputki..) Mielestäni klassinen laulutekniikka eroaa rytmimusiikin suuntauksista eniten juuri ääntöväyläasetusten osalta. Klassisessa laulutekniikassa annetaan kurkunpään laskea ja avarretaan sisäistä nielutilaa reilusti. Huulet ovat yleensä pyöristetyt. Tällaiseen ääntöväyläasetukseen viitataan käsitteillä peittäminen, covering tai cuperto. Ääntöväyläasetukset voivat vaihdella henkilöstä ja tilanteesta toiseen. Esim. matalien miesäänten ja korkeiden naisäänten ääntöväyläasetus saattaa erota toisistaan. Tämä aihepiiri on myös synnyttänyt eriäviä koulukuntia. Toiset laulunopettajat kehottavat hymyilemään, joidenkin mielestä huulten tulee olla pyöristetyt ja suuaukon suppea tilanteessa kuin tilanteessa. Uskon, että jokaisen laulajan tulee löytää itselle parhaiten soveltuvat ääntöväyläasetukset.

Musiikillinen ilmaisu erottaa genret toisistaan

Musiikillisten tyylikeinojen ja fraseerauksen pohjana on runo tai libreton teksti. Musiikkia elävöitetään tyylinmukaisesti, mutta sisäsyntyisesti. Voisimme tehdä nopean johtopäätöksen, ettei klassisessa musiikissa improvisoida. Improvisointia tapahtuu jossakin määrin, mutta se toteutetaan tyylinmukaisesti. 1600-luvun oopperan maailmasta ei voi hypätä ykskaks esimerkiksi 1900-luvun taidelauluun.

Klassisessa laulussa esiintyy esimerkiksi seuraavia tyylikeinoja:
-Legato
-Staccato
-Kuviolaulu
-Vibrato

-Dynamiikan vaihtelut

Ei tähdenlentoja

Matka klassisen musiikin ammattilaiseksi on pitkä ja työteliäs. Klassinen laulu vaatii paljon lauluääneltä, musikaalisuudelta, ilmaisulta, kielitaidolta, kuten myös energiatasolta, luonteelta, fysiikalta, koko persoonalta! Klassista ei voi laulaa vähän sinnepäin. Sitä ei voi ammattilaistasolla laulaa pelkällä korvakuulolla, vaan laulajalla täytyy olla tietoa musiikin rakentumisesta.

Kuinka klassisen laulutekniikan opiskelu voi hyödyttää sinua

Klassista musiikkia on hyvin vaikea laulaa menestyksekkäästi puutteellisella ja epäergonormisella laulutekniikalla. Niinpä taitavat klassisen musiikin laulunopettajat opettavat laulutekniikkaa, jossa on terve perusta. Voit löytää ääneesi laajuutta, sointia ja kantavuutta. Monet laulunopiskelijat ovat sanoneet, että ylä-äänet aukeavat klassisilla tunneilla vaivattomammin, kuin rytmimusiikkia opiskellessa. Ajattelen, että laulutavoissa on lopulta enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita. Olipa genre mikä hyvänsä, laulajan tulisi saada laulunopettajalta oikeaa tietoa lauluäänestä ja kannustavaa, pätevää ohjausta!

Pelkäätkö että alat kuulostaa oopperalaulajalta muutaman klasarilaulutunnin jälkeen? Pelko pois, ”oopperaäänen” kehittäminen vie yleensä vuosia.

Millainen kokemus sinulla on klassisesta musiikista?

Haluatko kokeilla klassista laulutapaa tai syventää osaamistasi? Kysy uutta klassisen laulun kurssia! Järjestän laulukursseja pyydettäessä! Ota yhteyttä: aura.maarit(at)gmail.com.