Kategoria: Laulupedagogiset käsitteet

Katsaus äänitieteeseen: Interaktio ja impedanssi – ääntöväylän sopiva ahtauttaminen parantaa äänihuulivärähtelyä

HUOM. Maarit Aura on siirtänyt palvelunsa Helsinkiin 1.1.2024. Tervetuloa laulutunnille tai äänivalmennukseen Helsingin keskustaan, Kamppiin! Ryhmäkoulutuksia Aura pitää myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Otathan yhteyttä meilitse: aura.maarit(at)gmail.com.

Puolisulkuharjoitukset ovat vakiintuneet osaksi laulutuntien ja äänivalmennusten opetussisältöä. Puolisulku- eli semiokluusioharjoituksiin kuuluvat mm. nasaalikonsonanteilla tehtävät harjoitukset sekä erilaiset päristelyt. Ilmiö puolisulkuharjoitusten takana voi vaikuttaa vaikeaselkoiselta, mutta on äänentuoton kannalta äärimmäisen tärkeä. Kun ääntöväylään aiheutetaan sopiva ahtauma, äänihuulivärähtely kohenee. Mikäli tämän blogikirjoituksen ymmärtäminen tuntuu haastavalta, älä säikähdä. Saat puolisulkuharjoitusten edut ottamalla ne osaksi rutiineitasi.

Ääni-instrumentin kolme toiminnallista osaa

Äänielimistö koostuu kolmesta toiminnallisesta osasta: 1. voimanlähde hengityselimistö, 2. äänilähde äänihuulet ja 3. resonaattori ääntöväylä. Hengityksen tuottama ilmavirta siis toimii äänentuoton energialähteenä. Ääni syntyy kurkunpäässä sijaitsevissa äänihuulissa. Ääntöväylä on ontelosto äänihuulilta huulille ja sieraimiin. Ääntöväylässä syntyvät mm. laulussa tarvittavat erilaiset äänensävyt ja ääntöväylän alueella sijaitsevilla artikulaatioelimillä artikuloidaan tekstiä. Kolme edellä mainittua äänielimistön osaa eivät nykytiedon mukaan toimi erillään toisistaan, vaan ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ja vaikuttavat toisiinsa. Tätä sanotaan interaktioksi.

impedanssi, väylätuki, ääntöbalanssi, laulutunnit helsinki, laulutunnit helsingissä, laulunopetus helsinki, äänivalmennus helsinki, puhekoulutus helsinki, äänivalmennus helsingissä,

Ääntöväylän ja äänihuulten vuorovaikutus

Oletko vielä mukana? Nyt edetään haastavampaan osuuteen 🙂 Ääntöväylä vaikuttaa äänihuulivärähtelyyn kahden eri mekanismin kautta. Ääntöväylän ja äänilähteen (äänihuulet) vuorovaikutusta on siis kahdenlaista, akustista ja mekaanista. Akustisella interaktiolla (vuorovaikutuksella) tarkoitetaan ääntöväylän vaikutuksia ns. glottaaliseen ilmavirtauspulssiin eli siihen ilmavirtaukseen, joka purkautuu äänihuulten välistä niiden värähdellessä. Ääntöväylän resonanssit eli formantit vaikuttavat niinikään äänihuulivärähtelyyn. (Akustis-) mekaaninen interaktio tarkoittaakin äänihuulten ylä- ja alapuolisen tilan resonanssien vaikutuksia äänihuulivärähtelyyn.

Ääntöväylän ahtauttaminen parantaa impedanssia

Kun äänihuulet värähdellessään jaksottavat ääniraosta purkautuvaa ilmavirtaa, ilmanpaine äänihuulten ala- ja yläpuolella ja äänihuulten välissä vaihtelee. Ilma virtaa keuhkoista ääniraon kautta nieluun ja ulos suuaukosta. Ilmavirta kohtaa tällä matkalla vastuksia. Äänirako eli glottis on läpimitaltaan pikkuruinen, joten sen vastus keuhkoista tulevalle ilmavirralle on suuri. Ääntöväyläputki aiheuttaa vastusta, joka vaikuttaa äänihuulivärähtelyyn. Ääntöväylässä sijaitsee”esteitä” ja erikokoisia osia, jotka vaikuttavat ilmanpaineen kulkuun ääntöväylässä. Osa ilmanpaineesta kulkeutuu ääntöväylästä ulos, mutta osa kohdistuu takaisin äänilähteeseen aiheuttaen muutoksia sekä äänilähteessä että ääntöväylässä. Tätä ääntöväylän vastusta kutsutaan impedanssiksi. (Impedanssi = taajuusriippuva vastus, suhdeluku paineen ja virtauksen välillä). Ääntöväylän akustiikan vaikutus tulee ilmeiseksi silloin, kun ääntöväylän vastus ilmavirtaukselle kasvaa. Tämä tapahtuu esimerkiksi suljettujen (b, d, g, r) ja puolisuljettujen (i, y, u, v, z, m, n, ng) äänteiden aikana.

Sopiva vastus

Optimaalinen äänentuotto syntyy silloin, kun ääntöväylän ja äänihuulten vastus ovat sopivassa suhteessa keskenään. Koska impedanssi tarkoittaa suhdelukua paineen ja virtauksen välillä, sen kasvattaminen onnistuu joko ääntöväylän ilmanpainetta kasvattamalla tai ilman virtauksen nopeutta hidastamalla. Impedanssin määrä on riippuvainen siitä, kuinka pitkän matkan tai kapean väylän läpi ilmanpaine joutuu kulkemaan. Ääntöväylän pidentäminen kurkunpäätä laskemalla tai kapeuttaminen epilaryngeaaliputkea ahtauttamalla lisäävät ilmamassan vastusta, eli parantavat impendanssia.

Positiivinen ja negatiivinen reaktanssi

 Inertanssi (positiivinen reaktanssi) tukee äänihuulivärähtelyä. Tuolloin ilmanpaine äänihuulten yläpuolella hidastaa ääniraon avautumista. Ääniraon sulkeutuessa yläpuolinen paine on pienempi ja edistää ääniraon sulkeutumista. Positiivinen reaktanssi myös laskee kynnyspainetta ja muotoilee virtauspulssia niin, että yläsävelet voimistuvat ja äänenvoimakkuus lisääntyy muutamalla desibelillä.

Reaktanssi voi olla myös negatiivista. Negatiivinen reaktanssi (kapasitanssi) haittaa äänentuottoa. Negatiivisen reaktanssin vallitessa äänirako pyrkii jäämään auki, koska tällöin äänihuulten yläpuolinen paine on pieni glottiksen avautuessa ja suuri sen sulkeutuessa.

Interaktion hyödyntäminen laulamisessa

Akustis-mekaanisen vuorovaikutuksen soveltaminen laulamiseen on laulajille tuttua, vaikkakin ilmiö harvoin selitetään laulunopiskelijalle tieteellistä sanastoa käyttäen. Harjaantuneen laulunopettajan korva oletettavasti erottaa hyvän interaktion ja pyrkii sen toteuttamiseen vaistonvaraisesti.

Akustis-mekaanisen vuorovaikutuksen määrää voi säädellä vaihtelemalla adduktion tiiviyttä, kurkunpääputken läpimittaa tai perustaajuutta. Epilaryngaaliputken suhteellinen ahtauttaminen mm. sopivalla kurkunpään laskulla ja/tai nielun avartamisella nostaa ääntöväylän vastusta eli inertiivistä reaktanssia, joka voi myös tehostaa äänihuulivärähtelyä. Epilaryngaaliputken ahtauttaminen stabiloi äänihuulivärähtelyä ja laskee kynnyspainetta ja törmäyspainetta. Kun epiglottaalinen alue äänihuulista kurkunkanteen on sopivan ahdas, se toimii kuin trumpetin suukappale – sovittaa suuren huulivastuksen instrumenttiputken pienempään vastukseen. Tämä kasvattaa äänen kantavuutta ilman lisäkuormitusta.  Epilaryngeaaliputken kaventaminen liittyy kevyessä musiikissa twang-käsitteeseen ja klassisessa laulussa ring-käsitteeseen. Ääntöväylään voidaan myös pyrkiä luomaan kapeikkoja, mm. kielen avulla.

Reaktanssilla on yhteys ääntöväylän resonansseihin. Resonanssin alapuolella reaktanssi on positiivista, eli se kasvaa aina resonanssitaajuuteen saakka, mutta heti, kun resonanssitaajuus saavutetaan, reaktanssi sukeltaa negatiiviseksi. Tätä voi käytännössä havainnollistaa tekemällä sävelkorkeusliukuja putkeen. Kun f0 (eli perustaajuus) on F1:n (eli ääntöväylän ensimmäisen resonanssin ns. formantin) alapuolella, putki antaa tukea, mutta kun f0 saavuttaa F1:n tai menee sen yli, tuki katoaa, on kuin putkea ei enää olisi huulilla ollenkaan.

Väylätuki

Hengitystuki on useimmille laulajille tuttu käsite. Kuitenkin myös ääntöväylä tukee äänentuottoa. (Ääntö)väylätuki on laulajan kokemus siitä, että ääntöväylä antaa tukea. Väylätuki voidaan ymmärtää tuntoaistimukseksi riittävän voimakkaasta positiivisesta reaktanssista eli hyvästä interaktiosta äänilähteen ja suotimen välillä väylässä. Väylätuki hidastaa ilmavirtausta. Se myös lisää äänen voimakkuutta ja kuuluvuutta sekä stabiloi rekisterisiirtymiä. Väylässä on suuri positiivinen reaktanssi silloin, kun F1 (tai F2) on riittävän lähellä perustaajuutta tai, kun epilaryngeaaliputki on sopivan ahdas ja tarjoaa positiivisen reaktanssin laajalla taajuusalueella. Positiivinen reaktanssi helpottaa äänihuulivärähtelyä alentamalla äännön kynnyspainetta eli alinta painetta, jolla äänihuulet lähtevät värähtelemään ja värähtely pysyy yllä.

Ääntöbalanssi – adduktion ja ilmanpaineen suhde

Impedanssin yhteensovittamisen avulla voidaan kehittää ääntöbalanssia, eli adduktion ja ilmanpaineen sopivaa suhdetta. Impedanssi edesauttaa taloudellista äänentuottotapaa. Äänihuulten yläpuolella olevan paineen kasvu estää äänihuulia painumasta liian tiukasti yhteen, mikä estää hyperfunktionaalista (puristeista) äänentuottoa. Jotta äänihuulivärähtely olisi mahdollista paineen lisääntyessä, vaaditaan adduktion lisäämistä, mikä auttaa hypofunktionaalisen (vuotoisen) äänentuoton estämisessä.

Puolisulkuharjoitukset apuna optimaalisen äänentuoton kehittämisessä

Positiivista reaktanssia voidaan kehittää semiokluusio-, eli puolisulkuharjoitteiden avulla. Puolisulkuharjoituksissa ääntöväylää ahtautetaan mm. huulitäryn, nasaalien ja putkiin ääntämisen avulla, jolloin ilmanpaine ääntöväylässä kasvaa. Ääntöväylän resonanssien aiheuttamat värähtelytuntemykset kasvojen alueella voivat kasvaa. Ne taas toimivat palautesignaaleina optimaalisesta äänentuotosta. Laulunopiskelija saa ääntöväylää ahtauttavien harjoitusten aikana kokemuksen ääntöväylän tukevasta vaikutuksesta, eli väylätuesta. Tämä tuntemus pyritään siirtämään harjoituksesta muuhun äänenkäyttöön. Ammattimaisen laulukoulutuksen tarkoitus on oppia pitämään yllä positiivista reaktanssia laajalla sävelkorkeusvaihtelualueella. Toki asiaa ei välttämättä sanoiteta näillä käsitteillä, vaan laulunopettajat operoivat havainnollistamalla asiaa. Yksityiskohtaiset kuvaukset huuli- ja kielitäryyn löydät ainakin Ääniharjoitus päivässä– ja Laajenna äänialaasi -verkkokursseista sekä maksuttomasta äänenlämmittelystä puhujille. 

Lähteitä

Aura, M. (2023). Imposto, pääresonanssi, laulajan ilme : laulupedagogisten käsitteiden fysiologiset ja akustiset selitykset. Tampereen yliopisto.

Laukkanen, A.-M. & Laine, U. K. (2020). Katsaus vuorovaikutukseen ääntöväylän ja äänilähteen välillä. Puhe Ja Kieli, 1, 83–97. https://doi.org/10.23997/pk.95502

Laukkanen, A.-M. & Leino, T. (1999). Ihmeellinen ihmisääni. Helsinki: Gaudeamus.

Titze, I. R. (2008). Nonlinear source-filter coupling in phonation : Theory. The Journal of the Acoustical Society of America, 123(5), 2733–2749. https://doi.org/10.1121/1.2832337

Titze, I. R. & Story, B. H. (1997). Acoustic interactions of the voice source with the lower vocal tract. The Journal of the Acoustical Society of America, 101(4), 2234–2243. https://doi.org/10.1121/1.418246

Titze, I. R. & Verdolini Abbott, K. (2012). Vocology : the science and practice of voice habilitation. Salt Lake City: Center of Voice and Speech.

Vainio, M., Palo, P., Aalto, D. & Laine, U. (2009). Lähde ja suodin – puheentuoton akustiikasta ja sen mallintamisesta. Teoksessa Aaltonen, O., Aulanko, R., Iivonen, A., Klippi, A. & Vainio, M. (toim.), Puhuva ihminen – Puhetieteiden perusteet (1-2. painos). Helsinki: Otava.

Katso video formanteista!

Kirjoittaja on musiikin maisteri (pääaine laulupedagogiikka) sekä filosofian tohtori (pääaine vokologia).

Muistikirjan aarteita – Mitä Seppo Ruohonen minulle opetti

Seppo Ruohonen (1946-2020) tunnetaan paitsi Matin ja Tepon veljenä, myös kansainvälisen uran tehneenä tenorina ja Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen professorina. Minulle Ruohonen opetti laulua vuosina 2004-2011.

Merkityksellinen laulunopettaja

Kaivoin esiin muistikirjan, johon olen aikoinaan merkinnyt muistiinpanoja Seppo Ruohosen pitämiltä laulutunneilta. Koen Ruohosen olleen minun kehitykseni kannalta merkityksellisin laulunopettaja. Aloittaessani Ruohosen oppilaana minulla oli monia äänellisiä vaikeuksia. Ruohosen opetuksessa saavutin toimivan laulutekniikan. Seppo oli niinikään viimeinen oppilaitoksen järjestämä ”virallinen” laulunopettajani. Laulajien piirissä kuulee usein sen tyylistä kommentointia, kuin ”muista opettajista ei ollut mihinkään, kun taas X sai laulutekniikkani kuntoon”. Ainakin ammoisina aikoina jotkut laulunopettajat  vaativat oppilasta unohtamaan kaiken aiemmin opitun. Seikka, mitä en aikoinani tullut ajatelleeksi on, että varmasti aiemmat laulunopettajat kuitenkin loivat tiettyä äänellistä perustaa ja ymmärrystä. Ruohosen oppilaana ääneni puhkesi kukkaan. Hän siis tavallaan keräsi sadon, ja (ihan oikeutetusti) sai kunnian erinomaisesta arvosanastani laulun A-kurssitutkinnossa.

Menneen kertausta arvioivin silmin

Kun nyt selaan muistikirjaa, kykenen arvioimaan Sepon opetusta analyyttisemmin kuin opiskeluaikoinani. Huomaan, että Ruohosen opit olivat melko tyypillistä klassisen laulun opetusta. Pohdin syytä siihen, miksi vasta Sepon avulla pääsin eroon aiemmista äänellisistä haasteista ja sain lauluääneni toimimaan. Tässä kirjoituksessa avaan muistikirjan sisältöä, analysoin Ruohosen opetusta ja sanoitan sitä kielelle, jollaista nykyään itse käytän. Mainittakoon vielä, että tämä kirjoitus perustuu minun muistiinpanoihini ja tulkintoihini, eikä sinällään voi toimia täysin objektiivisena lähteenä Ruohosen opetukseen.

Luonteva ”oma ääni”

Ruohonen ei pääsääntöisesti käyttänyt tieteellisiä käsitteitä. Hän ei puhunut ääntöväylästä ja äänihuulivärähtelystä. Hän käytti jonkin verran mieli- ja kielikuvia, sekä soivia esimerkkejä. Hän puhui usein esimerkiksi luonnollisuudesta ja rentoudesta, ”omasta äänestä”, soinnista ja sointipaikasta. Mielestäni Ruohonen opetti luontevaa, vaivatonta, ergonomisesti kestävää laulutekniikkaa. Laulaminen ei sisältänyt turhaa kikkailua, vaan Seppo valjasti käyttöön oppilaan ääni-instrumentin parhaat puolet. Ruohonen yhdisti tunneilmaisun äänensävyyn ja fraseeraukseen. Erityisen tärkeä affekti vaikutti olevan jonkinlainen oopperamainen intohimo. Tätä intohimoa ei toteutettu puskemalla, vaan äänen vuolaalla virtaamisella. Artikulaatioelinten toimintaan keskityttiin erikseen, kuten muistiinpanoissa näkyy.

Kultainen keskitie

Olen kohdannut laulunopettajia, jotka edustavat ääripäitä ääntöväyläasetuksen näkökulmasta. Eräässä laulukoulussa huuliaukko suputettiin pikkuruiseksi, sävelkorkeudesta ja muista seikoista riippumatta. Toisessa laulukoulussa hymyiltiin jatkuvasti leveästi. En tuolloin juuri ymmärtänyt äänifysiologiaa, enkä kyennyt analysoimaan kyseisten laulutekniikoiden vaikutuksia ääneen. Havaitsin kuitenkin, ettei kumpikaan em. laulukoulu soveltunut minulle. Äänentuotosta tuli teennäistä ja kireää. Käsitykseni mukaan Sepon opetus edusti ”kultaista keskitietä”. Hän opetti ääntöväylän rentoa, luontevaa toimintaa. Vokaaleihin haettiin jossain määrin yhdenmukaista, pyöreähköä sävyä, mutta vokaalimodifikaatiota ei vedetty överiksi. Tärkeämpää oli, että kaikki vokaalit soivat samassa paikassa ”ylhäällä”. Oletan, että työkaluja vokaalien sointipaikan löytämiseksi olivat ainakin kielen etinen asema, kohonnut pehmeä suulaki, leuan avaus ja avoin nielutila.

Rekisteribalanssi

Niin ikään kurkunpäätasolla pyrittiin tasapainoon. Kaikenlainen puristaminen ja yliyrittäminen oli kielletty. Aiempi miespuolinen laulunopettajani ei ollut opettanut minulle lainkaan ohennerekisterin käyttämistä, joka kuitenkin on klassisen naislaulun ehdoton edellytys. Sopraanolaulunopettajien kanssa koin modaali- tai rintarekisterin jäävän hieman paitsioon, ja alitajuisesti ryhdyin pienentämään ja vaalentamaan ääntäni. Jälkikäteen ajatellen Sepon kanssa rekisteribalanssi toteutui parhaiten. Sain tuottaa matalia ääniä rintarekisterillä, nautiskellen, mutta korkeammilla sävelillä äänihuulivärähtely muuttui kohti M2-mekanismia/päärekisteriä. Tutustu rekistereihin Rekisterimestari-verkkokurssilla.

Vaativa opettaja

Ruohonen oli opettajana sinnikäs ja peräänantamaton. Huonolla tekniikalla ei kerta kaikkiaan saanut tuottaa yhtäkään ääntä, sellaisen laulamisen Seppo keskeytti heti. Niinpä alkutaival oli osaltani melkoista yritystä ja erehdystä. Kuitenkin ajattelin, ettei minulla ollut mitään menetettävää, joten luotin Seppoon ja annoin ääneni hänen käsiinsä. Koin, että Seppo toimi oppilaan parhaaksi. Laulutunneilla hän keskittyi asiaan 100%:sti. Hänen turunmurteensa oli omaa luokkaansa! Muistan, miten mukavalta tuntui, kun jokusen vuoden harjoittelun jälkeen Seppo viimeinkin ilmaisi, että nyt laulutekniikka alkaa toimia. Huomasin kehityksen itsekin. Laulaminen alkoi tuntua mukavalta, suorastaan ihanalta! Olin käytännön tasolla saanut toimimaan äänentuoton taloudellisuus-periaatteen, joka myöhemmin tuli sanoitetuksi vokologian opinnoissa. ”Soiva, kantava ääni mahdollisimman pienellä vaivalla”.

Voin kiteyttää, että Seppo Ruohonen oli henkilö, joka vaikutti voimakkaasti elämäni suuntaan. Otan osaa poismenon johdosta.

Otteita muistiinpanoistani 2004-2011 jaksoteltuna ja muokattuna selkeämmäksi

Äänihuulet

-Äänihuulten massaa käytetään tilanteeseen sopivasti. Ohentaminen aloitetaan sopivalla sävelkorkeudella. Korkealle ei lauleta liian paksusti.

Kurkunpää

-Kurkunpää rentona alhaalla

-Raukea, rento haukotus

-Ei turhia liikkeitä kurkunpäällä

-Keho pitää kurkunpään alhaalla

Nielu

-Nielu raukeasti auki

-”Putki auki”

-Pidä nielu auki kuin foniatri vetäisi kielestä

-Stabiilius, ei ylimääräistä jumppaa nielussa

Leuka

-Kurkku rento

-Leuka rento

-Leuka aukeaa hieman, mutta ei liikaa

-Ylä- ja alaleuka ovat suorassa linjassa. Alaleuka ei työnny eteen

Kitalaki

-Kitalaki (suulaki) joustaa

-Ylätila kohotetaan etenkin silloin, kun lauletaan ylöspäin

-Alaleukaa ei auota liikaa eikä sillä tueta ääntä. Ajatus yläleuan joustamisesta.

Sijoittaminen

Sointipaikka oli oleellinen osa opetusta. Sama sointi säilyi sävelkorkeudesta riippumatta.

-Vokaalit soivat samassa paikassa, ylhäällä ”kupolissa”, tai etuhampaitten takana. Älä tue vokaaleja alaleualla

-Sointi ylhäällä. Myös alaäänet soivat ylhäällä, älä paina niitä

-Pohja ja yläpuoli toimivat yhdessä

-Ota ääni yläkautta, solahtaa sieltä kroppaan

-Tunne tai mielikuva äänen kasvamisesta taaksepäin

-Ääni resonoi kasvoissa, ääntä kannatellaan, älä päästä ääntä kurkkuun

-Tunne kuin ääni kiertäisi ylös-eteen

-Soinnissa on klassiseen lauluun sopivaa intohimoa

Legato

-Sido äänet, älä sammuta niitä, älä pumppaa säveliä

-Sitkeä linja, eteenpäin meneminen

-Linja syntyy (intohimoisesta) tunteesta

Hengitys

-Nenähengitys on paras. Nenän kautta hengitettäessä kurkunpää jää rennosti sopivan matalaan asentoon

-Pallea on rento

-Inhalare la voce

-Kuin joisit pillillä, ääni solahtaa kropan läpi

ÄLÄ:

-Älä varo äänentuottoa

-Tee kommervenkkejä

-Peitä

-Paina

-Jännitä huulia

-Älä työnnä ääntä eteen

-Älä laula kaulalla, pää pysyy kiinni vartalossa

-Älä poista äänestä väkisin tummuutta tai syvyyttä

Huomio nenään! – Imposto

Nenän ja nenäonteloiden osuudesta äänenkäytössä ollaan väitelty kautta aikain. Ääntä on suunnattu ”maskiin” ja ääneen on haettu sointia nasaalikonsonanttiharjoituksilla. Toisaalta nenän mainitseminen äänenkäytön yhteydessä aiheuttaa monille negatiivisen assosiaation nasaaliin ääneen. Näin ei tarvitsisi olla, koska nenää voidaan hyödyntää ilman nasaalisuuttakin. Lucie Mánén korostaa nenän ja nenäontelon asemaa optimaalisessa äänentuotossa ja bel cantossa. Hän on kuvaillut Art of singing-kirjassaan ilmiötä nimeltä imposto (Mánén, 1974). Imposto ei ole suomalaisten laulunopettajien keskuudessa kovinkaan käytetty laulupedagoginen käsite. Vain kolme laulunopettajaa (83:sta) nosti sen kyselyssä merkittävien käsitteiden joukkoon (Aura et al., 2018).

nenä laulussa, nasaalisuus, maskisointi,

Imposton mekanismi

Kun haistelemme, hajualueelle johtavat kanavat avautuvat ja sulkeutuvat. Avautumista ja sulkeutumista kontrolloidaan nenän pienillä lihaksilla. Nämä lihakset voivat sulkea käytävät kokonaan. Sulkeutumisrefleksi suojelee hajualuetta ja sen hermoja myrkyiltä. Impostossa säveltä edeltävällä tauolla hajualueelle johtavan sisäänkäynnin tulisi sulkeutua, ja äänen alkaessa sen tulisi avautua. Imposto-käsiteellä on myös viitattu yleisemmin äänen ”sijoittamiseen”, joka puolestaan ​​tarkoittaa paikkaa, jossa sympaattinen resonanssi tai värähtely tunnetaan laulamisen aikana (Miller, 1996).

Impostotuntemus

Imposto tuntuu siltä, kuin ääni alkaisi kurkunpään sijasta nenäkäytävässä, nenävarren takana. Manén on kerännyt kirjaansa erilaisia mielikuvia ja tuntemuksia, joilla laulajat ovat kuvailleet impostoa. Imposton kannalta nenäontelo ja sen värähtelytuntemukset ovat merkityksellisiä. Pehmeä kitalaki voidaan ajatella nenänielun lattia. Thomas Hemsley käsittää imposton ennen kaikkea keskittymisen keskuksena. Impostoa voidaan pitää ”äänen ohjauspyöränä”, mutta impostoa ei saavuteta pakottamalla ääntä maskiin (Hemsley, 1998). Jotkut koehenkilöt kuvailivat impostoa ”nipsuna” nenässä ja sen takana. Minua itseäni auttaa ajatus ja tuntemus sointipaikasta otsassa, poskissa ja nenän takana. Tällä alueella säilyy tietty kannattelun tunne sävelkorkeuden muutoksista huolimatta.

Nasofiberoskopia-tutkimus

Tutkimusryhmämme selvitti nasofiberoskopian avulla aiheuttavatko pääresonanssi ja imposto muutoksia nenänielussa, nielussa ja kurkunpäässä. (Aura et al., 2020) Viisi koehenkilöä lauloi i-vokaalia kolmella tavalla: ”suusta”(neutraalilla, puheenomaisella äänellä ilman kummempaa soinnin hakemista), pääresonanssin kanssa ja imposton kanssa. Koehenkilöistä kolme oli klassisen laulun ammattilaista, yksi harrastajalaulaja ja yksi laulua harrastamaton. Tutkimustehtävien suorittamista kuvattiin nasofiberoskopialla, eli viemällä kameran sierainten kautta nenäonteloon ja siitä eteenpäin nieluun. Nasofiberoskopia suoritettiin Helsingin yliopistollisessa sairaalassa foniatrian poliklinikalla. Sekä nenänielua, nielua että kurkunpäätä kuvattiin. Tutkimuksessa havaittiin, että koehenkilöt nostivat pehmeää kitalakea ja kavensivat epilaryngaaliputkea pääresonanssin aikana ja vielä enemmän imposton aikana. Tulokset viittaavat siihen, että pääresonanssi ja imposto liittyvät epilaryngaaliputken hallintaan. Nenän lihaksia voidaan käyttää apuna tässä tapahtumassa. Epilaryngaaliputken kaventuminen on äänentuoton kannalta monin tavoin suotuisaa ja auttaa saavuttamaan kantavan äänen taloudellisesti. (Titze & Story, 1997).

Twang ja ring

Epilaryngaaliputken hallintaan liittyy kaksi laulutapaa tai äänenlaatua, twang ja ring. Twang on rytmimusiikissa käytetty laulutekniikka, joka tuo ääneen kirkkautta, kantavuutta ja terävyyttä. Twangin aikana kieli on edessä, kurkunpää voi olla koholla ja suuaukko leveässä asetuksessa (Saldías et al., 2020). Ring-äänenlaatu puolestaan liittyy klassiseen lauluun (Bergan et al., 2004; Ekholm et al., 1998). Ring eroaa twangista ääntöväyläasetusten osalta. Siinä missä twangissa kurkunpää on koholla, suuaukko on leveä ja suutila on litteä, ringissä nielu on laajentunut. Nielua voidaan laajentaa laskemalla kurkunpäätä, rentouttamalla nielun kurojalihaksia ja nostamalla kitapurjetta. Nielun laajentuminen yhdessä epilaryngaaliputken kaventuminen kanssa auttavat laulajan formantin muodostumisessa. Laulajan formantti tekee äänestä voimakkaan ja auttaa erityisesti miesääniä ja naislaulajien matalampia taajuuksia kantamaan orkesterin yli. (Sundberg, 1974). Voidaan päätellä, että imposto on hyvä työkalu ring-äänenlaadun saavuttamiseksi.

Nenä pois pannasta

Työryhmämme on tutkinut imposton lisäksi ”laulajan ilmettä”. Laulajan ilme tarkoittaa sierainten levittämistä ja siihen liittyvää poskipäiden kohoamista ennen laulamista ja laulamisen aikana. Laulajan ilme voi edesauttaa tasapainoisen äänenalukkeen ja päärekisterin tuottamista. Tutkimuksemme osoittivat, että nenän ja kurkunpään välillä on lihasyhteyksiä, joita voidaan hyödyntää laulamisessa. (Aura et al., 2017) Nenälihakset ovat hengityksen apulihaksia ja niillä voidaan kontrolloida adduktiota ja ääntöväylää.

Tutkimustemme mukaan sekä imposto että laulajan ilme kohottivat kitapurjetta. Nasaalisuus syntyy, kun kitapurje on alhaalla ja nenäportti avautuu voimakkaasti. Näin ollen sekä imposto että laulajan ilme voivat estää epätoivottua nasaalisuutta. Toisaalta nenäportin hallittu avautuminen on pääsemässä pois pannasta. Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, jotka osoittavat, että nenäportin sopivalla avautumisella voi olla laulamisen kannalta suotuisia vaikutuksia, kuten kantavuutta lisäävä resonanssien sijoittuminen. (Gill et al., 2020; Perna, 2014; Vampola et al., 2021)

Kenties olisi aika antaa nenälle sille kuuluva arvo?


maskisointi, laulunopetus

Lähteitä

Aura, M., Anne-Maria, L., & Bjørkøy, K. (2017). The Nasal Musculature as a Control Panel for Singing—Why Classical Singers Use a Special Facial Expression? Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2017.12.016

Aura, M., Geneid, A., Bjørkøy, K., Rantanen, M., & Laukkanen, A.-M. (2020). A Nasoendoscopic Study of “Head Resonance” and “Imposto” in Classical Singing. Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2020.04.013

Aura, M., Laukkanen, A.-M., & Ojala, J. (2018). Laulunopettajien yleisimmin käyttämät laulupedagogiset käsitteet. Ainedidaktiikka, 2(2), 38–70. https://doi.org/10.23988/ad.73222

Bergan, C. C., Titze, I. R., & Story, B. (2004). The perception of two vocal qualities in a synthesized vocal utterance: ring and pressed voice [Article]. Journal of Voice, 18(3), 305–317. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2003.09.004

Ekholm, E., Papagiannis, G. C., & Chagnon, F. P. (1998). Relating objective measurements to expert evaluation of voice quality in Western classical singing: critical perceptual parameters [Article]. Journal of Voice, 12(2), 182–196.

Gill, B. P., Lee, J., Lã, F. M. B., & Sundberg, J. (2020). Spectrum Effects of a Velopharyngeal Opening in Singing [Article]. Journal of Voice, 34(3), 346–351. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2018.11.014

Hemsley, T. (1998). Singing and Imagination: A Human Approach to a Great Musical Tradition. Oxford university press.

Mánén, L. (1974). The art of singing. Faber Music LTD.

Miller, Richard. (1996). The structure of singing : system and art in vocal technique [Book]. Schirmer.

Perna, N. (2014). Nasalance and the Tenor Passaggio [Article]. Journal of Singing, 70(4), 403–410.

Saldías, M., Laukkanen, A. M., Guzmán, M., Miranda, G., Stoney, J., Alku, P., & Sundberg, J. (2020). The Vocal Tract in Loud Twang-Like Singing While Producing High and Low Pitches. Journal of Voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2020.02.005

Sundberg, J. (1974). Articulatory Interpretation of the “singing formant” [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 55(4), 838–844. https://doi.org/10.1121/1.1914609

Titze, I. R., & Story, B. H. (1997). Acoustic interactions of the voice source with the lower vocal tract [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 101(4), 2234–2243. https://doi.org/10.1121/1.418246

Vampola, T., Horáček, J., & Laukkanen, A.-M. (2021). Finite element modeling of the effects of velopharyngeal opening on vocal tract reactance in female voice [Article]. The Journal of the Acoustical Society of America, 150(3), 2154–2162. https://doi.org/10.1121/10.0006370

 

Mikä tekee laulutavasta klassisen?

Tässä kirjoituksessa syvennytään klassiseen laulutapaan. Pohdiskelen klassisen laulun ääni-ihannetta ja valotan, mitä ”klasarilaulu” voisi sinulle antaa.

klassinen laulu, mitä on klassinen laulu, klassisen ja kevyen laulun ero, Perinteikäs taidemuoto

Klassisen laulumusiikin juuret ovat syvällä Keski-ja Etelä-Euroopassa. Klassinen ääni-ideaali on muotoutunut erityisesti 1600-1800-luvuilla.

Klassisessa laulumusiikissa pystytään erottamaan karkeasti esimerkiksi seuraavat osa-alueet:

-Vanha musiikki (keskiaika, renesanssi ja barokki)

-Bel canto (n.1700-1800-luvun italialaisten oopperoiden taiturillinen laulutyyli)

-Verismi (1800-1900-luvun realistinen ooppera)

-Lied (kokoonpano yleensä laulu-ja piano-duo, kulta-aika klassismi ja romantiikan aika n. -1700-1800-luvuilla)

-Operetti

-Moderni klassinen laulumusiikki

Eri maissa, eri aikakausina on syntynyt upeaa laulumusiikkia, jota kaikkea en pysty tässä kirjoituksessa luettelemaan. Mainittakoon, että klassisen laulukoulutuksen avulla on sittemmin laulettu esimerkiksi tiettyjä legit-musikaalisävelmiä, sekä sinfonista metallia.

Yleensä klassisessa koulutuksessa sivutaan kaikkia em. luettelon tyylikausia. Samat henkilöt laulavat ainakin laulajan uran alkuvaiheessa lähes jokaisen tyylikauden sävelmiä. Laulaja saattaa suuntautua taipumustensa ja äänityyppinsä mukaan johonkin tiettyyn tyylikauteen. Kuitenkin kaikkien listaamieni suuntausten laulutavassa on mielestäni jokin yhtenäinen tekijä. Se jokin, mikä tekee laulutavasta klassisen.

Mikä tekee laulamisesta ”klassista”

-Klassisen laulumklasari, laulajan formantti, formantti, klassinen laulutekniikka, laulaminen, laulutunti, laulaja, ooppera, liedusiikin peruslähtökohta on, että siinä ei yleensä käytetä mikrofonia. Laulajan äänessä tulee siksi olla kantavuutta, joka ei synny puristamalla, vaan optimaalisen laulutekniikan avulla, ääntöväylän resonansseja hyödyntäen. Ns. laulajan formantti miehillä ja matalilla naisäänillä auttaa laulajan ääntä kantamaan orkesterin yli. Kuulokuvaan laulajanformantista viitataan käsitteellä ”ring”, jolla on sekä yhteneväisyyksiä että eroja rytmimusiikin ”twangiin”.

-Klassisen lauluäänen sointi-ideaali eroaa rytmusiikin ideaaleista. Sointi on  harvoin puheenomainen, roisi tai kuiskaavan pehmeä. Chiaroscuro-ääni-ideaalissa kirkkaus ja tummuus, etisyys ja syvyys yhdistyvät tasapainoisesti.

-Klassisen laulutavan avainsana on optimaalinen äänentuotto yhdistettynä klassiselle laulutavalle ominaiseen ääntöväyläasetukseen. Lisätään mukaan soppaan genretyypillinen musiikillinen ilmaisu, ja aletaan olla lähellä klassista laulutapaa.

-Klassinen laulu vaatii keskimäärin laajemman äänialan kuin esimerkiksi pop- tai iskelmämusiikki.

-Fraseeraaminen ja musiikillinen ilmaisu eroavat rytmimusiikin genreistä. Nostaisin esiin vahvan legaton – sävelet sidotaan toisiinsa jopa kuviolaulun sisällä.

Klassisen laulun lukuisat käsitteet

Klassisen laulun piirissä on ollut perinteisesti käytössä omanlaisensa sanasto, joka saattaa aueta lauluharrastajalle joskus hieman hitaasti. Opetuksessa käytetään usein vanhoja, italiankielisiä käsitteitä, esim. inhalare la voce, cuperto, voce di testa… Opettajat eivät aina käytä fysiologista sanastoa, vaan puhuvat usein mielikuvin, esimerkiksi ”maskista”, ”sijoittamisesta”, ”peittämisestä”,  ”pää-äänestä”, ”rintasoinnista” ja niin edelleen. Laulamiseen liittyvät lukuisat käsitteet ovat vokologian alan väitöskirjani aihe.

Tiivistäisin klassisen musiikin äänenkäyttöä fysiologian kielelle seuraavasti:

-Laulajan tulee hallita ilmanpainetta hengityslihaksilla ja glottisresistanssilla= kestävä laulutuki.

-Äänihuulisulun on oltava tasapainoinen. Vuotoinen ääni ei kanna ilman mikrofonia, ja klassisen musiikin laulaminen puristeisesti käy pidemmän päälle liian raskaaksi. Tasapainoiseen äänihuulisulkuun tai adduktioon voidaan viitata useilla käsitteillä, mm. fokus, ydin ja erilaiset äänenalukkeeseen liittyvät käsitteet.

-Rekisterit ja niiden ylimeno ”passaggio” on oltava hallussa. Rekisterit viittaavat äänihuulten värähtelymekanismeihin ja äänihuulten sisäisiin lihaksiin. Rekistereistä olen puhunut paljonkin, mm. Laajenna äänialaasi-verkkokurssilla. Lisäys: Vuonna 2022 julkaistu Rekisterimestari-verkkokurssi uppoaa syvälle rekisteri-ilmiöön ja tarjoaa monipuolisesti harjoituksia eri rekistereille ja rekisterinvaihdoille. Klassisessa laulussa ideaalina on ”yksirekisterisyys” jolla tarkoitetaan sitä, että rekisterinvaihdot ylitetään sulavasti, eikä äänen sointi muutu merkitsevästi rekisterinvaihtojen seurauksena.

-Klassisessa laulussa on sille ominaiset ääntöväyläasetukset (kieli, huulten ja leuan avaus, kurkunpään ja kitapurjeen korkeus, epilaryngaaliputki..) Mielestäni klassinen laulutekniikka eroaa rytmimusiikin suuntauksista eniten juuri ääntöväyläasetusten osalta. Klassisessa laulutekniikassa annetaan kurkunpään laskea ja avarretaan sisäistä nielutilaa reilusti. Huulet ovat yleensä pyöristetyt. Tällaiseen ääntöväyläasetukseen viitataan käsitteillä peittäminen, covering tai cuperto. Ääntöväyläasetukset voivat vaihdella henkilöstä ja tilanteesta toiseen. Esim. matalien miesäänten ja korkeiden naisäänten ääntöväyläasetus saattaa erota toisistaan. Tämä aihepiiri on myös synnyttänyt eriäviä koulukuntia. Toiset laulunopettajat kehottavat hymyilemään, joidenkin mielestä huulten tulee olla pyöristetyt ja suuaukon suppea tilanteessa kuin tilanteessa. Uskon, että jokaisen laulajan tulee löytää itselle parhaiten soveltuvat ääntöväyläasetukset.

Musiikillinen ilmaisu erottaa genret toisistaan

Musiikillisten tyylikeinojen ja fraseerauksen pohjana on runo tai libreton teksti. Musiikkia elävöitetään tyylinmukaisesti, mutta sisäsyntyisesti. Voisimme tehdä nopean johtopäätöksen, ettei klassisessa musiikissa improvisoida. Improvisointia tapahtuu jossakin määrin, mutta se toteutetaan tyylinmukaisesti. 1600-luvun oopperan maailmasta ei voi hypätä ykskaks esimerkiksi 1900-luvun taidelauluun.

Klassisessa laulussa esiintyy esimerkiksi seuraavia tyylikeinoja:
-Legato
-Staccato
-Kuviolaulu
-Vibrato

-Dynamiikan vaihtelut

Ei tähdenlentoja

Matka klassisen musiikin ammattilaiseksi on pitkä ja työteliäs. Klassinen laulu vaatii paljon lauluääneltä, musikaalisuudelta, ilmaisulta, kielitaidolta, kuten myös energiatasolta, luonteelta, fysiikalta, koko persoonalta! Klassista ei voi laulaa vähän sinnepäin. Sitä ei voi ammattilaistasolla laulaa pelkällä korvakuulolla, vaan laulajalla täytyy olla tietoa musiikin rakentumisesta.

Kuinka klassisen laulutekniikan opiskelu voi hyödyttää sinua

Klassista musiikkia on hyvin vaikea laulaa menestyksekkäästi puutteellisella ja epäergonormisella laulutekniikalla. Niinpä taitavat klassisen musiikin laulunopettajat opettavat laulutekniikkaa, jossa on terve perusta. Voit löytää ääneesi laajuutta, sointia ja kantavuutta. Monet laulunopiskelijat ovat sanoneet, että ylä-äänet aukeavat klassisilla tunneilla vaivattomammin, kuin rytmimusiikkia opiskellessa. Ajattelen, että laulutavoissa on lopulta enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita. Olipa genre mikä hyvänsä, laulajan tulisi saada laulunopettajalta oikeaa tietoa lauluäänestä ja kannustavaa, pätevää ohjausta!

Pelkäätkö että alat kuulostaa oopperalaulajalta muutaman klasarilaulutunnin jälkeen? Pelko pois, ”oopperaäänen” kehittäminen vie yleensä vuosia.

Millainen kokemus sinulla on klassisesta musiikista?

Haluatko kokeilla klassista laulutapaa tai syventää osaamistasi? Kysy uutta klassisen laulun kurssia! Järjestän laulukursseja pyydettäessä! Ota yhteyttä: aura.maarit(at)gmail.com.